On miltei mahdotonta sanoa, milloin aloin muistaa jotain jouluista ja joulujen vietosta. Voiko kolmivuotinen lapsi muistaa jotain? Tai neljävuotinen? Sen sijaan muistan hyvin, kuinka äiti, jolla olivat erittäin taitavat kädet, valmisti pahvista kuusen koristeita. Osa niistä on vieläkin tallella.

Koska koristeita varten tarvitaan myös kuusi, niin ilmeisesti se meillä myös oli. Rakveressa tilanne oli ehkä helpompaa, kuin Tallinnassa. Isä tunsi virkansa puolesta maalaisia ja todennäköisesti he toimittavat meille kuusenkin. Joulupöytä oli katettu tavallista runsaammin, vaikka ruoka oli kaupoissa hyvin niukalti. Näinollen ei voi puhua mitään perinteisistä jouluruuista. Oli tyytyminen siihen, mitä kaupoista löytyi. Äiti ja isoäiti olivat erinomaisia kokkeja ja pystyivät loihtimaan vähäisestäkin maistuvan ruuan.

Kuusen hankkiminen ei ehkä ollutkaan monimutkaista, mutta joulukortteja eikä kuusenkoristeita ollut myynnissä. Viisaammat olivat ostaneet niitä jo edellisenä vuonna varastoon, kuten kynttilöitäkin. Oikeista joulukorteista ei siihen aikaan voitukaan puhua. Kaupoissa oli vain venäläisiä uudenvuodenkortteja, mauttomia, mitäänsanomattomia. Vaihtoehtoja oli vähän, joten samanlaiset jouduttiin lähettämään kaikille tutuille ja saamaan puolestaan samanlaiset heiltäkin. Ihmiset, jotka valmistivat kortteja käsityönä, olivat arvossa. Yksinkertaisempana vaihtoehtona oli tasavallan aikaisten joulukorttien kopiointi, tietenkin musta-valkoisina. Niitä myytiin puoliksi salakuljetustavarana. Laadun puutteellisuudesta huolimatta ne olivat silti parempia, kuin kaikenlaisia raketteja, lentokoneita ja pakkasukkoja esittävät venäläiset uudenvuodenkortit. Silloiset kynttilät savusivat kamalasti ja niiden sydäntä täytyi aina leikata.

Kirkossakäymiseen liittyi riski. Viron kansa suhtautuu varsin laimeasti uskontoon, mutta joulun aikaan ihmisillä ilmeni tietty protestihenki, joka pakotti heitä vierailemaan vaaran uhallakin kirkoissa. Siellä kuultu joulusanoma oli ikäänkuin vastapainoksi jokapäiväiselle hölynpölylle, jota joutui kuuntelemaan radiosta ja lukemaan sanomalehdistä. Tavalliselle kansalaiselle siitä ei koitunut erityistä vaaraa, mutta ammatilta tärkeämmän henkilön kannalta tämä saattoi muodostua kohtalokkaaksi. Pelkkä nimetön ilmianto saattoi siirtää varomattomaan kansalaisen mustalle listalle. Koululaisten osalta  tapaus oli vakavampi. Kirkot olivat jouluna opettajien ja ahkerien kommunististen nuorten saartamina. Kirkkoon pääsemiseen tuli usein pukeutua aikuisten tavoin ja toivoa, ettei kyseisen koulun partio satu tunnistamaan. Jotkut tytöt käyttivät äitinsä suurta huivia, joka peitti tehokkaasti kasvot ja isommat pojat jopa isän takkia ja huopahattua. Kiinnijäämisestä rangaistettiin. Kaikki riippui tietenkin opettajista. Suurin osa heistä oli saanut kasvatuksensa tasavallan aikana, eivätkä he olleet kovin innokkaita ilmiantamaan. Toisin oli kommunististen nuorten kanssa, jotka ilomielin kantelivat luokkatovereistaan, jotka aikaisemmin olivat tehneet pilkkaa heidän kommunistisen asenteensa kustannuksella. Hautausmaalla olemista, sekä kynttilöiden sytyttämistä omaistensa haudoilla ei pidetty todennäköisesti syntinä. Kotona jouluiltana istuttiin tiiviisti suljettujen verhojen takana ja kuunneltiin joululauluja Suomesta. Monessa asunnossa olivat vielä säilyneet sodanaikaiset pimennysverhot, jotka täyttivät nyt toisenlaista tehtävää.

Eräs hautausmaa, jossa hyvin yleisesti vierailtiin, oli Raadin hautausmaa Tartossa, jossa oli säilynyt Viron Vapausodan sankarin Julius Kuperjanovin hautamuistomerkki, jota jostakin syystä ei oltu räjäytetty, kuten kävi kaikille muille. Hänen haudalleen sytytettiin satoja kynttilöitä pääasiallisesti Tarton koululaisten toimesta. Paikallinen miliisi kävi jatkuvasti häädämässä ihmisiä pois, mutta turhaan. Uusia kynttilöitä syttyi haudalla jatkuvasti.

                                   J. Kuperjanovin hautamuistomerkki

Lahjoja minä tietenkin sain, mutta mitä, en enää muista. Luultavasti se oli jotain pientä, koska tuolloin ei ollut tapana hemmotella lapsia runsailla lahjoilla. Ja mitä silloin oikein olikin saatavana? Jokin kirja, lautapeli, lelu tai jotain muuta pientä. Koska opin lukemaan varhain, kirja oli yksi todennäköisemmistä lahjoista. Valitettavasti ei ollut silloin saatavana kirjoja, joissa ei olisi ylistetty neuvostovaltaa ja -ihmisiä. Usein äitini valmisti itse perheelleen itseompelemiaan lahjoja.

Selkeämmät muistot ovat Tallinnassa Nömmella eletyltä ajalta. Kuusen saimme Nömmen torilta, jos niitä yleensä myytiin joulujen aikana. Joskus niitä ei ollut ja jouduimme tyytymään vain koristeltuihin kuusenoksiin. Jouluista ei puhuttu virallisesti missään. Kaukana siitä! Kyseessähän olivat nimittäin kapitalistisen maailman juhlat, jotka kaiken lisäksi olivat vielä hengellistä alkuperää. Tämä ei sopinut yhteen neuvostoideologian kansaa. Päinvastoin. Jo kauan ennen joulua alkoi kansalaisten ideologinen käsitteleminen, jossa tehtiin selväksi, etteivät muinaiset esi-isämme olleet koskaan vietäneet joulua, vaan uutta vuotta. Siitä huolimatta, että melkein kaikki kirjallisuuden klassikomme kertoivat nimenomaan jouluista.

Mitkä ovat ylipäänsä virolaiset jouluruoat? Aivan varmasti niihin kuuluu verimakkara, tai sianpaisti hapankaalin ja puolukkahillon kera. Valmistettiin myös ohraryynimakkaroita, eli valkoisia makkaroita, jossa oli ihranpalaisia. Jälkiruuaksi äiti teki aina rusinapullaa ja hedelmäkeittoa kermavaahdon kera. Nämä kaksi viimeistä olivat meidän perheessämme perinteisiä jouluruokia. Perusruoka saattoi vuosittain vaihdella, riipuen siitä, mitä oli saatavana. Usein verimakkaran myynti oli jopa kielletty jouluaikana.

  Joulut Nömmella vuonna 1956

Myöhemmässä vaiheessa elämä tuli vapaammaksi ja joulujen vietto ei enää ollut rangaistava teko. Silti  kouluissa pidettiin silmällä niitä oppilaita, jotka olivat poissa koulusta pyhien aikana. Jonkinlaisia kansallistyylisiä onnittelukorttejakin alkoi olla kaupoissa. Ei kuitenkaan joulukortteina, mutta kelpasivat kuitenkin siihen tarkoitukseen. Kynttilät muuttuivat laadulta ja ulkonäöltä paremmiksi ja kuusenkoristeita alkoi olla kaupoissa jo ennen jouluakin. Kirkossakäyminen ei muodostunut enää uhkaksi edes oppilaiden osalta ... ja kumma kyllä, se väheni. Suomen televisio toi joulutunnelman jokaiseen pohjois-virolaiseen kotiin. Kauemmas kuva ei valitettavasti ulottunut. Ensimmäiset Suomesta lähetetyt joulukortit olivat todella katselemisen arvoisia.

Mikä on muuttunut ns. vapauden aikana? Joulut ovat virallisia, joululahjoja voi ei ainoastaan vapaasti ostaa, vaan niitä jopa suoranaisesti tyrkytetään. Kadut ovat koristeltuja, joulumarkkinoita pidetään melkein joka kaupungissa, joulumainokset alkavat jo marraskuussa. Mutta jotakin puuttuu! Puuttuu jouluhenki, joka on korvattu ostoshulluudella. Jos Jeesus todella tulisi nykymaailmaan, niin ensitöikseen hän menisi hakemaan köyttä, tehdäkseen siitä ruoskan. Ja ruoskimista olisi paljon, kunnes ihmiset ymmärtäisivät, etteivät joulut ole kaupallinen, vaan hengellinen juhla. Sitä jopa niille, jotka eivät ole uskovaisia.

  (Lähetetty kirjoituskilpailuun)

  Omat muistoni Suomesta ulottuvat kauas lapsuuteen. Meillä oli vuosia kotona kuutionkaltainen pahvirasia, jonka päällä oli käsittämättömiä sanoja: Päällyskenkiä, Överskor. En muista, yritinkö koskaan saada selville, mitä tämä sanapari tarkoitti. Silti toistin mielessäni aina, kun satuin näkemään tämän rasian, juuri näitä sanoja, kuin eräänlaista mantraa. Tämä oli minulle mysteeri, kunnes parinkymmenen vuoden kuluttua mysteeri lopultakin ratkesi. Kyseessä oli vain naisten kumisten päällyskenkien pakkaus ja tuotteen nimi suomeksi ja ruotsiksi. Siis - ei minkäänlaista mysteeriä.

  Seuraavaksi on jäänyt mieleen Suomen radio. Äidilläni oli tapana kuunnella joka päivä klo 12 alkavaa "Kalle Kustaa Korkin seikkailuja". Kuinka paljon hän siitä ymmärsi, on tietysti eri juttu, sillä suomen kieli ei kuulunut hänen vahvempiin taitoihinsa. Minulle tällä lähetyksellä oli eri merkitys. Klo 13 julistivat Turun Tuomiokirkon kellot keskipäivää (aika Suomessa oli tunnin verran takana meidän, siis Neuvostoliiton ajasta) ja samoin myös koulun alkamista, koska kävin iltavuorossa, joka alkoi klo 14.

 Kolmas muisto Suomesta on hieman konkreettisemmassa muodossa. Vuonna 1956  koulullamme vieraili suomen opetushenkilöstön valtuuskunta, mikä oli erittäin harvinainen tapahtuma siihen aikaan. Meitä, oppilaita heidän puheilleen ei tietenkään päästetty, mutta ainakin me saimme heitä nähdä. Tämä oli sitten minun ensimmäinen lähempi kontakti elävien suomalaisten kanssa.

  Kun ovi  vapaaseen maailman pysyi suljettuna seitsemän salvan ja lukon takana, niin ikkuna sinne alkoi pikkuhiljaa raottua. Suomen TV-n aloitettua toimintansa viisaat Pohjois-Viron tekniikan asiantuntijat  löysivät kohta mahdollisuuden lahden yli tulevan signaalin vastaanottamiseen. Aluksi tämä signaali oli varsin heikko ja antennit Tallinnan talojen katoilla saavuttivat melko yliluonnolliset mittasuhteet. Tulos jäi laadultaan usein aika huonoksi, eikä usein ollut mahdollista ymmärtää, olivatko kyseessä missikilpailut tai dokumentaalikuvat Toisesta Maailmansodasta. Mutta lähetys tuli vapaudesta ja se olikin tärkeintä. Myöhemmin, kun uusi tv-masto Suomessa valmistui, kuvasta tuli myös virolaisten kuvaruuduilla varsin kirkas. Niin tulivat pian suomen telekokin Väiskin hymyilevät kasvot virolaisille tunnetuimmiksi, kun meidän omat puoluepamppujen naamataulut. Uutisia saimme  pääasiallisesti Suomen kautta. Kenellekään ei tullut edes päähän katsella niitä Moskovan "Vremja"-nimiseltä johdattelevalta televisiokanavalta. Mainoksia seurasimme kaikki henkeä pidätellen, vaikka monet niistä tuntuivatkin varsin lapsellisilta.

  Kului vuosia. Saapui vuosi 1967. "Vanemuine" oli jo pari vuotta kuljettanut ensimmäisiä uteliaita pohjoisnaapureita Tallinnaan. Täältäpäin oli lahden yli päässyt toistaiseksi ehkä vain kourallinen paikallisia. Neuvostoliitto puolusti kansalaisiaan tehokkaasti rappeutuneen kapitalismin vaikutukselta. Edellä mainittuna vuonna tapasin sattumalta kaksi suomalaista miestä. Ei, en mennyt kysymään heiltä purukumia enkä kuulakärkikyniä. Sitä en ole tehnyt koskaan. En tehnyt mitään, mikä olisi edistänyt tutustumista. Yksinkertaisesti minulta kysyttiin tietä hotelli Tallinnaan. Jossain määrin  minun radiokuuntelemisestani ja televisiokatselemisestani oli ollut hyötyä, että ymmärsin tämän verran ja pystyin jopa opastamaan vieraat haluttuun paikkaan. Miehillä ei ollut kiirettä. He pyysivät minut mukaan hotelliin, keskustelemaan. Keskustelemiseksi tätä toimintaa oli ehkä väärin nimittää, mutta jotenkin me pärjäsimme. Miehet olivat keski-ikäisiä, välittömiä ja ystävällisiä, sekä käyttäytyvät aivan eri tavalla, kuin olin tottunut. Joka tapauksessa me vaihdoimme osoitteita noin tunnin kestäneen keskustelutuokion jälkeen.

  Ensimmäinen kirje tai paremminkin postikortti aiheutti kiinnostuksen ystäväpiirissämme. Olihan tämä ensimmäinen viesti, jonka sain ulkopuolelta Neuvostoliiton rautaisen esiripun takaa. Kirkaanvärinen postikortti Helsingistä kiersi kädestä käteen. Ei ollut paljon niitä, jotka saattoivat ylpeillä sellaisella "aarteella". Koko tämä tarina tapahtui elokuussa ja jo pari päivää myöhemmin kirjoittauduin Tallinnan Kielikursseille suomen kielen ryhmään. Muistan vielä tänäkin päivänä kiitollisena meidän opettajaamme Inger Tammea, joka avasi meille suomen kielen salaisuudet niin perusteellisesti, että olen käyttänyt niitä myöhemmin myös itse muille opetusta jakaessani.

  Meidän tuttavuudemme suomalaisten kanssa kehittyi. Ensimmäiset kirjeeni kirjoitin sanakirjan avulla. Katsellessani myöhemmin niiden luonnoksia en voi olla nauramatta,  mutta tehtävänsä ne kuitenkin täyttivät. Uudet tuttavamme ja heidän perheenjäsenensä vierailivat Tallinnassa vuosittain. Myös paketteja tuli pari kertaa vuodessa. Itse asiassa olisi syytä kertoa enemmän niistä paketeista, tai paremminkin pakettien vastaanottamisesta ja lähettämisestä, mutta tämä ei kuulu tähän aiheeseen. Riittävän monet muistavat tämän pienen tilan nykyisellä Gonsior-kadulla, jonka jakoi kahtia leveä tiski, jonka toisella puolella tunkeili odottavia ja hermoilevia asiakkaita ja toisella puolella oli kaksi hyvin välinpitämätöntä ja omasta tärkeydestään nauttivaa virkailijaa.

  Minun suomen kielen taitoni kehittyi pikkuhiljaa ja samalla kasvoi myös meidän, minun ja vaimoni tuttujen suomalaisten määrä. Ehkä on vaikea uskoa, mutta me emme tehneet mitään tämän eteen. Vuosittain meidän oli lähetettävä Suomeen 32 joulukorttia! Tietenkin kävi myös vieraita ja jokaiselle täytyi selittää, miksi emme tule puolestaan heille kylään. Suomalaisille ei mahtunut päähän seikka, että me emme voi matkustaa 80 kilometriä, kun taas me voimme kulkea koko äärettömän Neuvostoliiton alueella ilman rajoituksia. Totta: kylläinen ei ymmärrä nälkäistä!  Vieraita oli kahta lajia. Ensimmäiset olivat sellaiset, joiden vierailusta me todella nautimme. Ne toiset sitävastoin ... kyllä, joskus on ollut tahto lähteä jopa pakoon mahdollisemman kauas, kun he olivat ilmoittaneet tulostaan. Onneksi sellaisia oli vain muutama. Mutta kohteliaisuus vaati myös niiden vastaanottamista ja kestittämistä. Mitä tulee kestittämiseen, niin siitä tietävät parhaiten ne ihmiset, jotka muistavat  tilanteen meidän myymälöissämme. Mutta virolaiset emännät tekivät ihmeitä ja vastaanotto oli järjestetty aina parhaimmassa kansallisessa hengessä pöydät ruuan alla notkumassa.

  Kävimme melko usein vastaanottamassa ja saattamassa tuttujamme. Silloinen pieni puinen satamapaviljonki ei mahduttanut kaikkia ihmisiä. Lisäksi se oli suljettu paikallisilta aluksen saapumisen ajaksi. Odottava ihmismassa tukkii satama-aukion. On täysi mahdollista, etteivät kaikki nämä ihmiset tulleetkaan tapaamaan tuttujaan, vaan yksinkertaisesti saamaan osansa muiden ilosta aivan kuin nälkäinen vetää nenäänsä vieraasta ikkunasta tulvivaa ruuan tuoksua. Vieraiden  lähtöpäivänä paikalliset kuitenkin pääsivät pyhään satamarakennukseen. Ensimmäistä kertaa saimme maistaa myös kuuluisaa Coca-Colaa. Mikä pettymys! Moni meidän silloinen limonaadimme oli paljon maistuvampi.

  Tie alukselle kulki pitkin piikkilankaaitaa, jonka takana seisoivat paikalliset, kuin häkkeihin tuomitut rikolliset, katsoen surullisina vapaaseen maailmaan lähteviä ystäviään. Eräältä suomalaiselta rouvalta oli unohtunut laukkuun kahvipaketti, jonka hän sitten heitti  piikkilangan yli virolaiselle ystävättärelleen. Sen hänen olisi pitänyt jättää tekemättä! Vähemmässä kuin 10 sekunnissa  satamarakennuksesta syöksyi kaksi miliisia, jotka suomalaisten äännekäistä vastaväitteistä huolimatta raahasivat onnettoman paikallisen sisätiloihin. Ahkerat lainvalvojat eivät ajatelleet hetkeksikään, että tämän kahvipaketin suomalainen rouva olisi voinut luovuttaa milloin tahansa täälläolon aikana. Neuvostoliittolainen valppaus pysyi korkealla. Kansan vihollinenhan ei nuku!

  Vuosi 1970 aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Syynä oli hotelli Viru, tarkemmin sen rakentajat. Olen koko elämäni aikana työskennellyt sähkömiehenä. Nyt  meidän laitoksemme sähkömiehet järjestivät tapaamisen suomalaisten kolleegojen kanssa. Tämän seurauksena löysin heidän joukostaan pari hyvää ystävää, joiden kanssa kanssakäyminen säilyy myös hotellin valmistumisen jälkeen. Kun minun ensimmäiset tuttavani olivat peräisin Helsingistä, niin uudet tuttavat edustivat lähes koko Suomea. Heidän joukossaan oli savolaisia, hämäläisiä, karjalaisia. Koko tämä kielimurteiden paabeli hautasi alleensa minun tähän asti klassisen suomen kielen. Mutta mikä mielenkiintoisinta: kielitaitoni ei kärsinyt siitä lainkaan. Pikemminkin päinvastoin - suomen kieli alkoi kuulostaa jopa mielenkiintoisemmalta ja elävämmältä. Myöhemmin ovat jopa jotkut suomalaisetkin ihmetelleet, miten minä tunnen sanoja, joita ei ole kuullut edes joka suomalainen. Kielikursseilla, jossa silloin vielä kävin, ei aiheuttanut minun useista murteista koostuva kieli onneksi ongelmia.

  Tuttavuudet johtivat puolestaan uusiin tuttavuuksiin ja vuodet seurasivat vuosia. Tällä välin minun puolisoni oli onnistunut tuttaviensa kautta Sisäministeriössä kuitenkin saamaan viisumin kuukauden kestäväksi vierailuksi. Tuttavuus oli valttia neukkujen valtakunnassa! Sieltä palattuaan hän puhui Suomesta vain superlatiiveissa ja jopa suomalaisella korostuksella!

  Lopulta vuonna 1988 onni hymyili myös meille. Saimme virallisen kutsun Suomesta. Kutsu kutsuksi, mutta sitten vasta tämä kujanjuoksu alkoi: anomukset venäjäksi, suosittelut työpaikoilta ja tämän jälkeen noin kuukauden odottelu. Kun lupa oli myönnetty alkoi aluksi enemmän kuin vuorokauden jatkuva ympärivuorokauden jonottaminen Suomen konsulaatin oven takana Sütiste kadulla, valuutanvaihto tupaten täynnä olevassa tunkkaisessa pienessä pankkisalissa, jossa jonottaminen kesti yli kolme tuntia, välillä pyrkien ulos hengittämään raitista ilmaa. Seuraavaksi täytyi jonottaa ulkomaanpassia Sisäasiainministeriön osastolta. Tällä väliin olimme jo niin tottuneitä siihen ikuiseen jonottamiseen, ettei  nämä kaksi tuntia tuntunut enää miltään. Siitäkin voisi kirjoittaa tarinan. Varmasti muistavat  sadat ihmiset Virossa koko tämän hullunmyllyn vielä nykyäänkin.

  Ja sitten lopuksi ... ! Kivinaamainen neuvostoliittolainen rajanvartija tuijottamassa lyijynharmaalla katseella sinun sielusi salaisempiin sopukoihin, tullimiesten vähintäänkin yhtä epäilevät katseet ja sitten ovi avautui! Ovi vapaaseen maailmaan, vaikka seisoime vielä kotimaan asfaltilla. Laivaan portaat, kuin tie taivaaseen ja sitten olimme siellä. Kannella! Vihdoinkin! Minulle, joka olin ollut tähän asti vain Aegnan saarelle kulkevalla pienellä aluksella, tämä oli tietysti valtava elämys. Kun olimme antaneet säiliöön juuri tätä reissua varten ostetut upouudet matkalaukut, menimme tutustumaan laivaan. Onneksi pääsimme kannelle juuri, kun satama alkoi jäädä taakse. Hengitimme huojentuneina, koska nyt matkanteko oli varma.

  Saapuminen Helsinkiin oli ihastuttava. Iltahämärässä syttyvät valot valaisivat lumoavia pikku saaria, vasemmalle jäi majesteettinen ja salaperäinen Suomenlinna, taustalla helmeili Helsinki tuhansien ikkunoiden ja katulyhtyjen valossa. Ainutlaatuinen näkymä, jota en ole kokenut enää kertaakaan niin henkeäsalpaavana, kuin meidän ensimmäisellä matkallamme. Kaunis se on kuitenkin vielä tänäänkin.

  Hymyilevät tullimiehet, sekä ystävälliset poliisit oli nähtävyys sinänsä. Tähän asti olimme tottuneet vaan paikallisten ammattimiesten jäykkään asenteeseen, jonka takana ei näkynyt ihmistä. Nyt kaikki oli toisin. Ihminen oli ennen ammattia! Olisin halunnut astua jokaisen luo ja puristaa hänen kättään sekä kiittää. Yksinkertaisesti heidän olemassaolostaan, ei mitään sen enempää. Ihminen tarvitsee vain, että hänelle ollaan joskus ystävällinen. Onko sitä paljon vaadittu?

  Meidän tuttavamme olivat odottamassa. Tullimuodollisuudet menivät lennolla ja kohta olimmekin matkalla Kirkkonummelle, meidän isäntäväkemme kotiin. Päivä oli tummenemassa ja auton ikkunoiden takana vilisi ohi ah, niin houkuttelevia kauppojen ikkunoita ja myöhäisiä kävelijöitä. Koko 30 kilometrin matkan aikana istuin katse käännetty ulkopuolelle, jotta pienempikin yksityiskohta ei jäisi näkemättä. Tuskin kuuntelin, mistä muut keskustelivat.

  Alkavan yön pimeydessä (oli elokuun loppu) saavuimme paikalle. Silmä ei erottanut enää paljon mitään, kun kävelimme autolta taloa kohti. Pieni, kodikas talo, kalustettu vaatimattomasti, mutta meille riittävän ylellisesti. Ensimmäinen yö isäntäväen katon alla meille tarkoitetussa huoneessa. Elämykseni sain aamulla, kun näin ikkunasta avautuvassa näkymässä männynoksalla ahkeroivan tiaisen. Näkymä ei sinänsä ollut mitenkään epätavallinen. Juuri samanlaiset männyt tervehtivät minua meidän Tallinnan kotona joka aamu ja samanlaiset tiaiset lentelevät oksalta oksalle myös Tallinnassa. Minua voitaisiin sanoa lapsenmieliseksi, mutta minä näin siinä jonkinlaisen vapauden vertauskuvan. Minulle tämä pieni siivekäs olento edusti vapautta ehkä paremmin, kuin mikä tahansa Vapaudenpatsas. Hän oli vapaa, me emme! En ajatellut silloin, että myös meidän virolaiset tinttimme eivät anna häiritä itseään rajoista. Mutta tämä täällä oli suomalainen tintti, siis vapauden lintu! Nimittäkää minua hassuksi, jos haluatte! Ehkä olenkin!

  Seuraava päivä oli lauantai. Ensimmäisenä asiana oli vierailu paikallisessa myymälässä. Isäntäväen puheesta olimme päätelleet, että kyseessä oli vain vaatimaton lähikauppa. Avautuva näky kertoi muuta! Totta, tämä ei ollut suuri myymälä. Mutta tavarat! Näytti siltä, aivan kuin koko Suomen myyntiartikkelit olisivat koottu vain tähän kauppaan. Niin paljon tavaraa ei nimittäin voinut olla yhdessä myymälässä päivittäin. Tämä oli epätodennäköistä! Ja kuitenkin se oli  todellinen tilanne, eikä unta. Tavaravuoria oli kasattu  hyllyille, sekä lattialle. Ihmettelimme kaikkea, sekä hillitynvärisiä muoviastioita, että keittiövälineitä, asusteita ja jalkineita. Omalta osaltani lisäksi vielä melko pientä työkaluvalikoimaa, joka minun mielestäni oli uskomattoman suuri. Myöhemmin, vieraillessämme isoissa tavarataloissa, kiitimme onnea, että olimme saaneet ensikokemuksemme pienessä myymälässä.

  Helsingistä ei kannata paljon kertoa, sillä siellä on oleskellut varmasti jo joka toinen virolainen tai ainakin tallinnalainen. Tai jos ei, niin on myös Virossa samanlaisia ostospaikkoja kaikenlaisten super-, hyper-ja kuka tietää, minkänimisten markkinoiden muodossa. Silloisen neuvostokansalaisen mielestä  kaikki näytti Eldoradolta, satumaalta. Kun me olimme tottuneet Pohjois-Virossa katselemaan Suomen televisiota  ja olimme nähneet edes pienen osan todellisuudesta, niin mitä sanoivat ja ajattelivat ne virolaiset, jotka eivät olleet koskaan nähnyt Suomen tv-ta? Jouduttuamme ensimmäistä kertaa todelliseen isoon tavarataloon (meidän tapauksessamme Anttilaan), silmät kieltäytyivät uskomasta edessämme avautuvaa. Itse asiassa minä en tottunutkaan näiden kahden viikon aikana, jotka vietimme Suomessa, isoihin tavarataloihin. Pienet kaupat näyttivät paljon kodikkaimmilta. Mutta niissä oli se paha puoli, että henkilökunta tuli aina heti kysymään toiveitamme ja tarjoamaan apua. Asia, johon yksi Neuvostoliiton palveluun tottunut ihminen ei osannut sopeutua. Meille se oli jopa kiusallista, koska meillä ei ollut varaa isompiin ostoksiin. Kuitenkin kaikki olivat ystävällisiä ja hymyilivät.

  Liikemiehen taidoilla elämä ei ole meitä siunannut. Siksi jäivät meidän vodkapullomme ja muut tavarat isäntäväen lahjoiksi. Eikä paljon muuta ollutkaan. Alkoholimäärä oli rajallinen, silloista tupakkaamme ei kukaan tervejärkinen olisi tuonut mukaan. Muistoesineitä tietysti sai viedä mukaan rajattomasti. Niitä sitten tuotiinkin pääasiassa nahkaesineinä, joista suomalaiset pitivät. Tämän lisäksi vielä jokin pellavainen pöytäliina tai kaitaliina. Ja tietenkin virolainen leipä, joka oli Suomessa haluttu tavara. Meidän suurin ostoksemme Suomessa oli pieni 13-tuumainen televisio, joka toimii vielä nytkin 20 vuotta myöhemmin. No, ja muuta pientä. Minä työkaluja, puolisoni kosmetiikkaa ja  muutaman vaatekappaleen.

  Meidän onnistui vierailla myös kuuluisassa Turun Tuomiokirkossa, josta minulle oli jäänyt muisto jo lapsuudessa tämän kellosoiton takia. Sain koskea käsilläni tämän rakennuksen iäkkäitä muureja. Helsinki tuli pian tutuksi. Kuitenkin vain keskustan osalta. Ja tietenkin kaupat, kaupat, kaupat! Virolaisten Mekka.

  Kaksi viikkoa kului nopeasti. Isäntäväen pieni Subaru Justy ei pystynyt mahduttamaan meitä kaikkia kiitos televisiolaatikkoon. Siispä ajoimme bussilla Helsinkiin, isäntäväki puolestaan autolla. Tulliongelmia Suomessa ei ollut. Kukaan ei kysynyt eikä tarkistanut mitään. Kohta olimmekin matkatavaroineen aluksella ja kotimatka alkoi. Taas kuljimme pienten saarien ohi, yhä epäselvemmäksi jäi Helsingin siluetti ja lopulta sitä voi vain aavistaa taivaanrannalla. Edessä odotti Tallinna.

  Kyllä, Tallinna odotti todella. Ja yhdessä Tallinnan kanssa myös tullimiehet,  punatähtisillä lakeilla "koristetut" rajanvartijat ja tunnettu Neuvostoliitolainen byrokratiaa. Ei mitään hymyilemistä, vaan virkamiehen jäinen vaativa katse. Tulliselvitykset, passit, matkatavaroiden perusteellinen tarkastus. Kulkuhihna teki työnsä. Taksit odottamassa satamassa. "Vain markoista!" Missä olivat nyt Neuvostoliiton miliisin silmät, koska kyseessä oli nimittäin selvää valuuttalain rikkominen? Ja sitten vilahtivat ohi tutut paikat. Kaupat, joissa haukotteli tyhjyys ja jossa myyjä saattoi oman harkintansa mukaan joko kiroilla sinut alimpaan helvettiin, tai olla täysin välinpitämätön. Harmahtava ilma, joka näytti Helsingin kirkkaiden värien rinnalla erityisen silmiinpistävältä. Tulo toiseen maailmaan oli kivulias.

  Myöhemmin olen ajanut samaa reittiä uudelleen, mutta koskaan tämä ei ole ollut enää niin suuri elämys eikä kontrasti kahden maailman välillä niin valtava, kuin ensimmäisellä kerralla. Uutuuden viehätys on vähentynyt. Nyt, kun Helsingin matka ei poikkea juurikaan matkasta Pärnuun, nuoret eivät osaa enää kuvitellakaan, mitä Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan kansalainen joutui kestämään, minkälaista byrokratiaa hänen oli ylitettävä, jotta voisi edes hetkeksi poistua rautaesiripun syleilystä!

Kevät on kauneimmillaan

Pikkuinen kirsikka on täynnä kukkia

Tulppaanit loistavat värikkäinä

Ja pieni orvokkikin kurkistaa ruohikosta

On uudelleensyntymisen aika

Tuli käytyä Helsingissä. Ihan noin vaan, hetken mielijohteesta ystäviä tapaamassa. Viime kerrasta onkin ju runsaat 20 vuotta. Mikä erö matkustamisessa! Ei se ollut yhtä kummempaa, kuin matkustaminen bussilla Pärnuun. Lippu vain kassalta ja laivaan. Ei viisumia, ei tullitarkastuksia, ei lomakkeiden täyttämistä. Eikä kutsua ja jonottamista konsulaatissa ja pankissa vaihtorahoja kerjäämässä. Puolet jännityksestä oli poissa :(

Tallinnan näkymät jäivät taakse ja edessä odotti Helsinki.

Sää suosi. Tai ainakin melkein. Olisi saanut olla hieman lämpimämpää. Mutta kun ei ollut. Laivamatka sujui hyvin, tuulta ei juuri ollut. Helsinki tervehtii, kuten aina kauniilla näkymällä saariensa ja muutamien purjeveneiden kanssa. Jos jostakin oli moittimista, niin laivan ikkunat olisivat saaneet olla puhtaampia, jotta kuvista olisi tulleet kirkaampia.

Helsinki näytti tutulta ja silti tuntemattomalta. Vaikka olimme trampannut "tämän kylän reittiä" monen monta kerta parikymmentä vuotta sitten, tuntui joskus, aivan kuin olisimme olleet jossakin vieraassa kaupungissa. Oli tuttuja paikkoja ...

... ja paikkoja, joissa emme olleet mielestämme koskaan viipyneet.

Kauppahalli näytti tutulta, mutta sisältäpäin se oli muuttunut.

Tuli käytyä joissakin kaupoissakin, mutta tällä kerta emme kiinnittäneet lainkaan huomiota tavaroihin, vaan katselimme sisätiloja.

Koskaan ei tule nälkää, kun välillä vähän syö!

Rymy-Eetu yllätti. Kun silmät olivat tottuneet sisällä vallitsevaan hämäryyteen, ympärillämme olikin mitä kodikkain paikka Taustalla soiva musiikki olisi ehkä saanut olla hieman hiljaisempi. Tiskiltä salaattia ja muuta herkkua lautasella kasatessa olisi pitänyt olla varovaisempi. Seuraavaksi tarjottu lämmin ruoka, eli siis wieninleike aiheutti syvän huokauksen: voiko tämä olla totta! Neliskulmaisella lautasella oli lähes neliömetrin kokoinen lihapala, jonka alle oli piiloitettu perunamuusia, oiketa "mamman muusia" ja vieressä vielä sillinpalanen herneiden kera.

Syömisesta tuli oikea urakka. Minä ahmattina oli ainoa, joka pärjäsi, muut jättivät kuka pienemmän, kuka isomman osan lihasta lautaselle. Valtavan aterian tuloksena nautin seuraavan aterian vasta seuraavana aamuna.

Seurasaari tervehti meitä kylmällä viimalla.

Koska naisväki oli pukeutunut liian kevyeesti, luovuimme siitä vierailusta. Ehkä ensi kerralla on parempi onni. Seuraavaksi kävimme ihanassa paikassa.

Liekö syynä ollut työpäivä, vaiko viileä sää, mutta ulkona ei ollut yhtäkään vierailijaa.

Pieni kukkapenkki talon edessä oli täynnä kevätkukkia.

Takaisin liikentemeluun. Helsingissä on paljon pronssiveistoksia ...

... joita katsellessa kiitin Luojaa siitä, etten ole kuuluisa. Muuten kyyhkyset olisivat kenties "koristaneet" tulevaisuudessa minunkin laakereilla seppelöidyn pääni. Ainoa, jonka siisteydestä on huolehdittu, on hieman hävelias Amanda.

Kuusi tuntia ei ole pitkä aika. Varsinkin, kun tutustumiskohteena on Helsingin kaltainen iso kaupunki. Oli palattavaa satamaan.

Matkan rasitus tuntui jaloissa, mutta mieliala oli mahtava. Edessä odotti puolitoista tuntia meritietä ja "oma koti, kullan kallis". Näkemiin, ystävämme, näkemiin Helsinki. Palataan varmasti!

Eilen vietettiin vaimoni synttäreitä. Oli vieraita, oli melua, mikä ei sinänsä ole kovinkaan yllättävä, kun seitsemän ihmistä palaa halusta kertoa uutisia ja kaikki seitsemän tekee tämän samanaikaisesti. Kuunteliko kukaan, en ole varma. Minä olisin ehkä kuunnellut, sillä luoja ei ole suonut minulle kovaa ääntä, mutta koska vaatimaton kuulokojeeni ei pystynyt suodattamaan joka taholta saapuneita ääniä, luovuin toivottomasta yrityksestä. (Liekö kuurouteni suurin syy juuri näissä synttäreissä?)

Pöytä oli pantu koreaksi, kuten täälläpäin on aina tapana, vaikka joka emäntä tietää, että puolet ruuasta jää koskematta.

Tervetuloa uudelleen ensi vuonna!

Kevät on kalenterin mukaan lähestymässä, mutta lunta riittää toistaiseksi.  Eikä lämpötilakaan tunnu kovin keväiseltä.

Viikon päästä kevät on kuitenkin paikalla, lumen kanssa tai ilman. Mieluummin ilman, jos sopii toivoa.

Joka vuosi sama jännitys: mitä kevät tuo tullessaan. Viimevuotinen kevätsää ei juuri hemmotellut. Mutta kuten sanotaan - vuodet eivät ole veljeksiä! Ehkä juuri kevät 2009 tulee olemaan kaunis.

Siihen asti täytyy tyytyä katselemaan talvimaisemaa. Täällä Nömmen alueella sitä riittää vielä pitkään, sillä täältä lumi lähtee aina viimeisenä

Tänään on ulkona lähes 20 pakkasastetta. Ikkunat ovat jäässä.

Naapurin koirakin näyttää tyytymättömältä.

Sää on pakkasesta huolimatta, tai ehkä juuri tämän takia, kaunis.

Istuin päivällä lähes neljä tuntia arkistossa tutkimassa Kudevita-suvuni historiaa. Tietoja löytyi paljon, muunmuassa lähisukulaisistani. Löysin Aleksander-sedän kirjoittaman loppututkinnon Viron Korkeamman Sotakoulun ajalta vuodelta 1924. Oli kummallinen tunne pidellä kädessäni historiallista asiakirjaa, jota vuonna 1947 venäläisten murhaaman setäni kädet olivat koskettaneet. Monia muitakin tietoja avautui edessäni seläillen arkistojen hieman kellertäviä sivuja..

     Aleksander Kudevita

.